Testijuoksua ja portaissa sipsutusta

Täytyy myöntää, että olen nauttinut tästä Etelä-Suomen mustasta talvesta melkoisen paljon. On päässyt juoksemaan ulkona koviakin treenejä ja kirmaamaan useita testijuoksuja ilman nastoja. Hiihtämistä olen väliin kaipaillut, mutta onneksi on Kivikon hiihtohalli, jossa kävin itse asiassa eilen testaamassa sisähiihtoa. Ei lainkaan hullumpaa. Perus city-ihmisen hiihtotreeni metrolla ja kahdella bussilla perille. ;)

Aktia Cup 2/5 - juu ei näin

Osallistuin (omalta osaltani) talven ekaan Aktia Cupiin 15.12.2013 ja täytyy hämmästellä kyllä minkälaisella itsevarmuudella uskalsin lähteä liikkeelle. Kaksi ekaa kilometriä lähdin 100-lasissa (3.45 vauhtia) ja kuvittelin selkeästi olevani taas ennätysvauhdissa ilman kunnon valmistautumista. No eihän se tietysti mennyt ihan nappiin. Vauhtini alkoi hidastua ensin 4.00 pintaan ja sitten 4.10 paikkeille. Juoksu oli aikamoista repimistä paitsi vauhdin epätasaisuuden takia ja myös siitä syystä, etten oikein löytänyt sopivaa askellusrytmiä. Olin viimeksi tehnyt lähinnä 200-400 metrin vetoja treeneissä, jotenka jalat halusivat tikuttaa ihan liian hapottavasti ja epätaloudellisesti. Lopussa päästin vielä toka vikan kilsan painumaan jopa 4.28 pintaan ja maalissa kellotin nippa nappa alle 42 minuutin. Nöyränä totesin maalissa itsekseni, että taitaa olla aika kaivaa tonnin vedot takaisin harjoitusohjelmaan. :)

Helsinki Test Run - 3 x 2 km

Ennen joulukiireitä 22.12.2013 kävin Eläintarhan kentän luona kirmaamassa Helsinki Test Runissa 6 km. Onneksi sain vetoapua kovista miespuolisista juoksijoista, joten jaksoin pitää tasaista vauhtia. Sykkeet olivat kohtalaisen korkeat, keskisyke 185. Kellotin lopussa 24.13, mikä oli oma henkilökohtainen reittienkkani. Tyytyväinen täytyy olla tähänkin maksimikestävyystreenimahdollisuuteen, sillä uimastadikan pitkä loiva mäki tulee 6 kilsan juoksussa kivuttua kolme kertaa ylös, joten ihan mikään palauttava juoksu se ei tosiaan ollut. Hyvä näin.

Messujuoksu - mutkia ja porraskiriä

Kävin testaamassa ekaa kertaa Messujuoksua 28.12.2013. "En usko, että jaksan lähteä sukkuloimaan Messuhalliin muovilaatikoiden väliin.", olin todennut työkaverilleni vain muutamaa viikkoa aiemmin ja silti veri veti starttaamaan kympin kisaan Messukeskuksen portaita ja mutkia kaihtamatta. Tällä kertaa sain itsestäni kaikki höyryt peliin ja nautin juoksemisesta aivan kympisti. Jotenkin oli yllättävän vapauttavaa seurata etenemistä ainoastaan sykkeiden perusteella. Pitkästä aikaa kykenin lähtemään startissa riittävän maltillisesti liikkeelle. En höyrynnyt heti pää kolmantena kärjessä, vaan keskityin omaan etenemiseeni. Tämä lisäsi hyvää sykettäni ja viritti jaksamaan uuvuttavillakin pätkillä. Haastavinta oli porrasjuoksussa alaspäin eteneminen. En oikein hallinnut sitä hommaa, vaan sipsuttelin porras kerrallaan, mutta ei se kauheasti menoa haitannut. Loppuaikani oli 40.15, johon olin supertyytyväinen. Samalla olin naisissa kympin juoksussa ensimmäinen, mikä tietysti oli pelkkää bonusta.

Tästä se uusi kausi taas pian lähtee, cannot wait! :)

Tällainen VIP-kortti tuli palkinnoksi Messujuoksusta. Siistiä! Pääsee kaikille vuoden 2014 messuille ilmatteeks avecin kanssa. :)

Juoksemalla hyvää

Osallistuin eilen ma 9.12. joulujuoksuun kaveriporukalla. Ideana on hyväntekeväisyystapahtuma, jossa juostaan 10 km itselle sopivana ajankohtana ja lahjoitetaan samalla 20 eurosta lähtevä summa Pelastakaa Lapset ry:lle. Summa menee lasten hyväksi, jotka tarvitsevat tukiperheverkostoa.

Tosi helppoa, kun voi periaatteessa vaan kotiovelta lähteä, juosta lenkin ja lahjoittaa toisille parempaa arkea. Hauskempaa juoksu on silti aina porukassa ja siksi itsekin juoksen kaveriporukalla, jouluaiheista rekvisiittaa päällä ja tapahtuman juoksunumero rinnassa. :)

Oma juoksureittimme kulkee perinteisesti Kampista seurasaareen ja takaisin. Meitä oli juoksemassa kaikkiaan kahdeksan hengen kööri melkoisen jouluaiheisesti puettuna. Jopa yksi hyvin puettu pukki juoksi mukana. :) Saimme matkalla muutaman ansaitun kommentin ohikulkujoilta ja yhden tervehdysmäisen tööttäyksen autoilijalta.

Hauskaa oli. Suosittelen!

Lisätietoa tapahtumasta:
http://www.pelastakaalapset.fi/joulujuoksu/etusivu/

Sykettä elämään

Sykkeiden mittaaminen ei jostain syystä ole ollut minun juttuni, vaikka olen suhtaunut treenaamiseen varsin kunnianhimoisesti jo parin vuoden ajan. Olen väittänyt, etten pidä sykevöistä, koska ne hiertävät. Olen lisäksi väittänyt, että tunnen oman kehoni niin hyvin, että osaan kyllä valita juuri oikean vauhdin kulloisenkin treenin suhteen ilman sykevyötäkin. En tajunnut lainkaan, miksi kaikkea pitäisi mitata. Eikö muka jo riitä että tietää gps-mittarista kilometrivauhdin ja lenkin kilometrimäärän. Periaatteenani oli jo pitkään kuunnella mielummin kehoni tuntemuksia kuin seurata niitä mittarista, kunnes Vantaan puolimaratonin (14.9.2013) kohellusjuoksun jälkeen päätin antaa sykevyölleni uuden mahdollsuuden. Ja täytyy todeta, että nyt olen ollut koukussa sykkeiden mittailuun jo useamman viikon. :)

Yllätyin aluksi siitä, kuinka paljon kehoa voi huijata fiilispohjalta. Todennäköisesti olin jo pitkään juossut monia treenejä (tietämättäni) liian lujaa tai vaihtoehtoisesti liian hiljaa, kun olin luottanut pelkkiin fiiliksiini. Tavallaan on silkkaa hulluutta olla seuraamatta sykkeitä etenkin, jos/kun tietää omat sykerajat eli maksimisykkeen, anaerobisen kynnysvauhdin ja aerobisen kynnysvauhdin sykerajat. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt tiedän ainakin paremmin, miten saan treeneistäni kaiken tarvittavan irti ja kuinka välillä on hyvä palautella oikeasti matalalla sykkeellä. Kohti uusia elämyksiä ja sykkeitä!

Motivaattorikikat talvikauteen

Syksyn ja talven pidemeydessä tarpominen ei ole aina omiaan pitämään juoksumotivaatiota yllä, siksi ajattelin koota pikkuisen motivointilistaa kaikille hetkittäisen treeniväsymyksen kanssa painiville.

1) Laadi tavoite ja treeniohjelma.
Ilmoittaudu johonkin juoksukisaan esimerkiksi 6 kk päästä ja lähde kokoamaan siltä pohjalta henkilökohtaista treeniohjelmaa. Vinkkejä treeniohjelman laatimiseen voi hakea esim. maraton- ja juoksukouluista, kirjallisuudesta ja mm. Juoksija-lehdestä.

2) Sovi juoksutreffejä kaveriporukalla.
Yhteistreenit piristävät huimasti. Koeta treenata ainakin pitkät lenkit porukalla. Jos kaveriporukkasi ei koostu juoksijoista, kannattaa liittyä johonkin juoksukouluun ja hankkia sieltä uusia treenikavereita.

3) Kokeile uusia tulokulmia treeniin. 
Jos olet treenannut jo useamman vuoden kestävyysjuoksua, kannattaa välillä vaihdella treenejä ja treenitavoitteita. Mitä jos kokeilisit muutaman viikon esimerkiksi intervalli- tai mäkijuoksutreenejä?

4) Kokeile juoksuleiriä.
Suomen talvi on melko ankea juoksun kannalta, ellei tykkää hiihdosta. Jos suinkin on mahdollista lähde kevättalvella etelän lämpöön treenaamaan juoksua hyvällä alustalla. Etelä-Euroopassa kevät on jo pitkällä maaliskuussa.

5) Pidä vauhtia yllä talvikaudellakin.
Pääosa treenistä tulee olla PK-alueen treeniä, mutta kannattaa talvikaudellakin satsata vauhtikestävyyden ylläpitoon. Kannattaa kokeilla talvijuoksukisoja. Pääkaupunkiseudulla asuville on tarjolla ainakin Aktia Cup (Vantaan Hakunilassa) tai Helsinki Test Run (Helsingin Töölössä).

6) Kirkkaat värit päälle pimeällä.
 Jotta erotut pimeällä, käytä heijastimia ja kirkkaita juoksuvaatteita. Paitsi turvallista, värit myös piristävät!

7) Kokeile uutta juoksumusiiikkia.
Aina ei jaksa kuunnella samaa soittolistaa, muista siis ladata uutta musiikkia tahdittamaan juoksuaskelia.

8) Aamutreenaa.
Aamutreenit ovat monelle haasteellisia, mutta kannattaa ehdottomasti kokeilla, sillä jos kykenee astumaan kotiovesta ulkosalle ja tekemään treenin jo aamulla, säästää illasta aikaa muihin rientoihin tai voi treenata parhaimmillaan jopa kaksi kertaa päivässä.

9) Varioi treenejä ja nauti.
Aina ei kannata tehdä pelkkää samaa kauraa. Kokeile välillä uusia lajeja, varioi juoksutreenejä käyttäen kaikkia sykealueita, suunnittele treenit etukäteen ja muista myös nautiskella.

10) Jaa treenikokemuksiasi, hae vinkkejä muilta.
Hyödynnä sosiaalista mediaa treenikokemustesi jakamisessa. Itselleni on ollut monen monituista kertaa piristävää jakaa treenejäni Heiaheiassa, jolloin kaverini ovat halutessan päässeet kommentoimaan ja kannustamaan treenaamistani. Suosittelen lämpimästi.

Kisaintoilijan vaarana kisaähky

Taidan olla aika innokas kisaaja. Aloitin tänä vuonna kisakauteni huhtikuun alussa Wienin maratonilla ja päätin sen vasta lokakuun puolivälissä Vantaan puolimaratoniin. Yhteenlaskettuna kisakuukausia tuli osaltani 6, joten ei ihme että syksyllä aloin pikku hiljaa kaipailla ihan perustreenaamista. Niinhän se nimittäin menee, että kun kisaa paljon eivät viikkokilsat voi nousta kovin suuriksi, jotta voi kisoissa olla parhaimmillaan. Ja pahimmillaan seuraa kisaähky.

Kausi oli osaltani onnistunut. Paransin ennätyksiäni oikeastaan kaikilla matkoilla. Tein uudet enkat maratonilla, puolikkaalla ja kympillä. Aivan se kauden päätavoite (eli kisarajan saaminen Kalevan kisoihin) 10 000 metrin A-raja jäi kuitenkin puuttumaan. Pystyin parantamaan kympin ennätystäni vielä kesäkuussa, mutta sen jälkeen kesäkiireet veivät huomioni ja terävimmän kärkeni. Tämän jälkeen tein loistoajan puolikkaalla (1.27.08) vielä Turussa, mutta sen jälkeen en enää saanut mahdollisuutta kisata kympillä ja huomioni kiinnittyi jo maratoniin (HCM, 3.15.51). Voi siis todeta, että kisasin kaikilla matkoilla, jolloin en ehtinyt panostaa tarpeeksi kympin A-rajaan.

Toisaalta kausi oli tosi opettavainen. Liiallinen kisaaminen sata lasissa ei voi loputtomiin viedä eteenpäin. Kun on käytetty treenivarannot loppuun alkaa taantuma. Koko ajan ei kroppa voi jaksaa olla vireessä. Mutta silloin, kun juoksu kulkee sitä ikään kuin humaltuu ja unohtaa, että kaikki on väliaikaista. Lähdin myös epänöyrästi kisaamaan SM-maratonille syyskuussa, vain 4 viikkoa edellisestä maratonista. Voitte vain arvata, että SM-maraton (14.9.2013) ei mennyt osaltani putkeen. Heti alussa koin jalkani raskaiksi, vastani kramppasi ja fiilikseni oli väkinäinen, joten päädyin keskeyttämään juoksuni 10 km kohdalla.

Kisassa keskeyttäminen ei ole vaarallista, mutta  itseltäni vaadin siihen erityisen hyvän syyn. Jyväskylän SM-maratonilla keskeytin, koska en nauttinut juoksemisesta hetkeäkään. Maratonin ollessa kyseessä, ei voi olettaa että juoksu kävisi helpommaksi alun jälkeen, päin vastoin. Mutta jos heti alussa tuntuu pahalta, silloin ei kaikki ole kunnossa. Näin jälkikäteen ajatellen oli siis oikea päätös jättää juoksu kesken. Kyllä uusia juoksuja tulee vielä.

OPPEJA SEURAAVAA KAUTTA AJATELLEN:

1. Fokus kauden päätavoitteeseen. Eri matkojen treenaaminen yhtä aikaa on vaativaa ja vie terää lyhyemmiltä matkoilta. Parempi jaksottaa harjoittelua esim. kevät-kesä: kymppi + puolikas ja syksy-talvi: maraton.

2. Riittävä palautumisaika. Kaksi maratonia kaudessa on maksimi. Jos haluaa joka kisassa parantaa ennätystä, ei voi juosta kokonaisia liian usein. Eli ei enää uutta maratonia 4 viikkoa edellisestä kokonaisesta.

3. Välikisoja voi juosta rennommin tai kisata vähemmän. Aina ei tarvitse juosta 100 lasissa. Välillä kisan voi ottaa treenimielessä (tosi vaikeaa, mutta aio yrittää). Ehkä menen 2-tunnin jänikseksi jollekin puolikkaalle ensi vuonna. Tai sitten kisaan yksinkertaisesti vähemmän.

4. Nauti silloin, kun juoksu kulkee. Hyvä juoksukunto on hetkellistä, joten silloin kun juoksu kulkee hyvin, niin tuuleta ja fiilistele.

5. Sykettäkin voisi hyödyntää. Olen pitkään ollut ns. anti-sykevyön käyttäjä. Olen kokenut sykevyön käyttämisen rasittavaksi, gps:llä olen seurannut kyllä vauhtia ja kilometrejä ja luottanut kehoni tuntemuksiin. Nyt olen oivaltanut, että kehittyäkseni minun on hyvä seurata sykealueitakin ja kehittää treenejä niiden mukaan.

Onko järkevää juosta maraton, kun edellisestä on kulunut 4 viikkoa?

Nostalgiajuoksuni HCM:ssa (17.8.2013) meni paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Juoksin aivan flow-fiiliksissä aina 35 km saakka. Jaksoin pitää yllä kovaa vauhtia, koska sain niin paljon hyvää kannustusta tutuissa kotikaupunkini maisemissa. Ihan liikutti, että olin kuluttanut samoja lenkkimaisemia satoja kertoja tunteiden eri kirjoissa ja nyt sain juosta toista kertaa samaa maratonreittiä, jolla koin ensi kosketukseni maratonjuoksuun vuonna 2008.

Ensimmäinen maratonini kulki aikaan 4.21 ja nyt 5 vuotta myöhemmin olin läkähtyä siihen tunteeseen, että olin naisjuoksijoista kymmenen parhaan joukossa. Yleisöstä sain positiivisia kehuja tuntemattomilta ihmisiltä, niin miehiltä kuin naisiltakin. Monta hyvää ystävääkin oli kannustamassa, mikä lisäsi hyvää juoksufiilistä huimasti.

Jaksoin kovaa 4.30 kilometrivauhtia aina 33-35 kilometriin saakka, kunnes jalkani olivat ihan järkyttävät pökkelöt ja suuni saharaakin kuivempi. Sinnittelin juoksumaista askelta eteenpäin, vaikka pahaa teki. Enää oli 5 km jäljellä ja koitin ajatella kaikkia mahdollisia mielikuvaharjoituksia ja positiivisuusmielikuvia piristääkseni itseäni. Kamalaa se oli. Irvistin ja pidättelin itkua, vielä kun könysin olympiastadionin viimeistä kaarretta. Maalissa minua ilahdutti kuitenkin se seikka, että valotaulu näytti osaltani 3.15.51 loppuaikaa. Uusi ennätys tuli kirkkaasti. - Ei ole todellista, mietin, tuolla loppuvauhdilla. Kun selvisin chipin luovutuksesta ja juoma- ja ruokapisteistä, lyyhistyin stadionin nurmikolle makaamaan ja itkin. Itkin koska olin niin väsynyt ja koska olin todella onnellinen omasta päättäväisyydestäni. Väsyneenä ja viluisena en edes ollut tietoinen siitä seikasta, että olin ennättänyt maaliin yhdeksäntenä kaikista naisista ja naisten yleisen sarjan viidentenä. Leena Puotiniemi juoksi kirkkaasti ykköseksi.

Post-maraton fiilikset

Nyt kun HCM 2013 on jo kaksi viikkoa kaukaisempi muisto vain, olen jo pohtimassa tulevaa. Järkeä tai ei, niin olen menossa juoksemaan Jyväskylän SM-maratonille jo 4 viikon päästä edellisestä rypistyksestä. Kaikissa maratonin oppikirjoissa ja keskustelupalstojen viesteissä kehotetaan lepäämään vähintään 6-8 viikkoa ennen seuraavaa maratonia ja treenaamaan sitten 3 kk kohti seuraavaa koitosta. Minäpä aion tällä kertaa kokeilla, onnistuuko tulosparannus, jos taukoa edellisestä juoksusta on vain 4 viikkoa.

Tosiasia on se, että paljoa tässä ei voi enää tehdä ennen Jyväskylää. Voin lähinnä palautella maratonista ja koittaa palautella myös uudesta rasituksesta, nimittäin Midnight Runin (10 km) välijuoksukisasta, jonne en malttanut olla menemättä. Kisan juoksin maltillisemmin kuin yleensä (42.46), jo lähinnä siksi, ettei jaloissa kyllä olisi ollut enää enempää virtaa jäljellä. Maratonin jälkeinen väsymys alkaa kyllä näkyä. Olen nukkunut päikkäreitä aiempaa enemmän, meinannut nukahtaa kesken työpäivän palavereiden ja juossut lenkeillä aivan etanavauhtia. Nyt toivon ennen kaikkea jonkinlaista ihmettä, joka parantaisi jalkani uuteen iskuun ennen lauantaita 14.9.2013, jolloin Jyväskylässä on määrä tärähtää maratonennätykseni uusiin uljaampiin lukemiin. Saa kannustaa, jos nykyinen ennätykseni 3.15.51 alittuu ja saa oikein halata, jos pääsen 3.12 alle. Ja jos Jyväskylässä käy huonosti, niin lupaan sanoa kaikille tiedustelijoille, että "Älkää vain yrittäkö tätä kotona".

Nostalgiaa ilmassa

Lähdin elämäni ekalle maratonille 12.8.2008 Helsinki City Marathonilla jännityksen sekaisin tuntein. Tällöin tavoitteenani oli selvitä maaliin ja mielellään tuskan minimoimiseksi alle 4.30 aikaan. Tavoitteeni onnistui, selviydyin tuskaisesta juoksusta aikaan 4.21.40. Tuska alkoi tietysti jo puolivälissä matkaa, suunnilleen Esplanadin puiston jälkeen, kun en ollut kovin paljoa pitkiä lenkkejä sitä ennen harrastanut. Silloin en edes uskonut jatkavani maratonjuoksua. Toisin kuitenkin kävi.

Tänään on viisi vuotta kulunut ensimmäisestä maratonistani ja jäljellä on pari viikkoa aikaa ennen omaa "come backiani" HCM:llä. Jotenkin aika juhlallista lähteä tavoittelemaan alle 3.20 menevää juoksua, siis yli tunnin ensimmäistä maratoniani nopeampaa loppuaikaa. Voi siis kai todeta, että juoksukuntoni on parantunut reippaasti, mutta ennen kaikkea juoksumotivaationi on aivan toista luokkaa kuin silloin. Edelleenkin juoksen pitkät lenkit mieluiten porukalla, mutta silloin jouduin ihan erityisesti tsemppaamaan itseäni, jotta sain viikossa edes 2-3 juoksuharjoitusta tehtyä. Muistan kuinka lohduttomalta silloin tuntui, jos kaverini ei päässytkään pitkän juoksulenkin seurakseni pyörällä tai jos keli oli tosi huono tai jos juoksutoppi hiersi ikävästi. Nyt juoksusta on tullut itselleni melkoinen elinehto syömisen ja nukkumisen ohella. Jos en juokse, niin olen aika huonoa seuraa ja nukun huonommin.

Jännityksellä odotan, millainen fiilis HCM:n nostalgiajuoksusta välittyy sekä juoksun aikana että juoksun jälkeen. Toivottavasti keli suosii ja Helsinki on niin juoksijoille kuin myös juoksijayleisölle parhaimmillaan. :)

Pieni ikumuistoinen juoksutapahtuma

Satuin olemaan Päijät-Hämeessä viime viikonloppuna, joten kävin lauantaina (27.7.2013) testaamassa Heinolan kaupunkipuistojuoksun puolimaratonin. Ilokseni sain huomata, että puolikkaalle oli ilmoittautunut myös juoksuidolini Leena Puotiniemi. Tästä syystä ei siis harmittanut enää lainkaan, etten päässyt Kalevan kisoihin (vielä) tänä vuonna. :)

Kaupunkipuistojuoksun reitti kulki kauniissa jokimaisemissa  ja pääosin tasaista hiekkatietä pitkin. Keli oli juoksun kannalta vähän turhan helteinen (+ 26), mutta lähdin silti rohkeasti yrittämään mahdollisimman hyvää aikaa. Startissa Leena ampaisi kärjessä nopeimpien miesten matkaan. Puolikkaan lisäksi reitillä oli myös osan matkaa 10km juoksijoita.

Ensimmäiset 5km sujuivat omalta kohdaltani ongelmitta, kunnes tukala keli ei antanut armoa ja oli pakko hiljentää hyvää alkuvauhta. Tunsin pian, ettei tänään olisi mahdollisuutta ennätykseen, joten päätin nauttia matkanteosta ja tehdä kisasta hyvävauhtisen treenin. Koville se otti kuitenkin. Vatsani oli jotenkin omituinen koko juoksun ajan. Välistä oli hankala hengittää ja jalat tuntuivat lamaantuneilta. Pakotin jalkani kuitenkin suhteellisen tasaiseen vauhtiin.

Kilpailuhenkisyyteni pääsi valloilleen, kun kuulin että olen puolikkaan kisassa naisista toisena heti Leenan jälkeen. Lopussa jouduin tosin kiristämään vauhtiani, etten menettäisi sijoitustani. Olen tyytyväinen, että jaksoin juosta maaliin toisena. Loppuaikani oli 1.32.43, ei mikään häävi, mutta olosuhteisiin (helle + hiekkapohja) nähden ihan kohtuullinen. Parasta oli se, kun palkintojen jaossa pääsin kättelemään Leenaa hyvästä suorituksesta. Leenan loppuaika oli 1.22.08 eli 10,5 minuuttia minua ripeämpi. Kättelyssä hän sanoi: "Onnea Veera!". Harmittaa näin jälkikäteen, ettei kenelläkään ollut kameraa ikuistamassa tilannetta. Voin vain liittää tähän kuvan palkinnoksi saamastani maljakosta. :)

Nautinnollista - silloin kun juoksu kulkee

Kesäkausi 2013 on starttanut juoksun suhteen mainiosti. Olen kisannut paljon ja ennätykseni ovat myös parantuneet suopeampiin lukemiin. Tämän kesän päätavoitteeni on ollut rikkoa A-rajan tulos 10 kilometrin juoksussa. Mutta koska nälkä kasvaa syödessä, niin miksipä en tavoittelisi A-rajaa myös puolikkaalla ja maratonilla. :)

Kesän ensimmäinen varsinainen onnistumiseni koin Forssan suvi-illan (15.6.2013) 10 kilometrin kisassa, johon lähdin rohkeasti A-rajan kilometrivauhti (3.52) takaraivossani. Aivan tätä vauhtia en kyennyt kuitenkaan aivan koko matkaa pitämään. Forssan kympin juosseet tietävät, kuinka reitillä on muutama hapokas ylämäkinousu, jotka hieman jarruttavat vauhtia. Olin silti supertyytyväinen loppuaikaani 39.25, joka oli samalla uusi ennätykseni ja toi A-rajan (38.45) enää vaivaisen 40 sekunnin päähän. Sellainenhan on mahdollista tehdä jo hyvällä loppukirillä, mitä voisinkin alkaa tavoitella seuraavissa treeneissä. Joka tapauksessa Forssan vauhdikas juoksuni toi minulle hyvän sijoituksen palkintopallille. Olin naisten yleisessä sarjassa ilahduttavasti kisan toinen.

Seuraava koitos oli Paavo Nurmen puolimaraton Turussa (29.6.2013). Keli oli mitä parhain (lue: juoksuystävällisin), kun taivas oli puolipilvinen jalämpötila + 18 asteinen. Lähdin matkaan reippaasti kärkijuoksijoiden peesissä. Hieman kadutti alussa, että olin mennyt puhumaan kovista tavoiteajoistani juoksijakavereilleni, mutta toisaalta kunnianhimoiset tavoitteet pitävät motivaation korkealla silloinkin, kun kisassa on vaikeampia hetkiä. Aikaisempi puolimaratonin ennätykseni oli 1.32.48  viime kesältä, joten lähdin kisaan tavoitellen tietysti uutta ennätystä, mutta jos juoksu kulkisi hyvin, niin voisin tavoitella jopa 1.26 alitusta (A-rajaa). Kykenin pitämään juoksuvauhtia hyvin yllä jopa Ruissaloa kohti mentäessä loivissa ylämäissä. Pahin tai rankin vaihe oli edessä hiekkatieosuudella, joka tuntui loputtoman pitkältä. Onneksi minulla oli peesiapua, yksin en olisi jaksanut ylläpitää kovaa vauhtia. Jossain vaiheessa tajusin, että olin kisan kolmantena naisjuoksijana. Pystyin pitämään yllä reipasta kilometrivauhtia (4.07), mutten aivan kunnianhimoista tavoitettani (4.04). Kuitenkin ilo oli suuri, kun saavuin maalin ajassa 1.27.08 ja käteeni ojennettiin kehotus mennä palkintojen jakoon hetken päästä. Puolikkaan ennätykseni parani edellisestä 5,5 minuuttia, mikä on melko reilu parannus. Lisäksi juoksu tuntui erinomaisen hyvältä, joten täsmätreenillä voisin hioa VK-vauhtista juoksuani ja rypistää sopivassa kisassa sen himoitsemani reilun minuutin loppuajasta pois. Nyt on kuitenkin aika nauttia hyvin kulkeneesta juoksusta, skoolata muutama kuohuviinilasillinen ja levätä. Sitten jaksaa taas reenata. :)

Kilpajuoksu + helle = nöyryyden oppitunti

Lähdin tänään (8.6.2013) Järvenpäähän KUY:n järjestämiin kisoihin hyvillä mielin. Tavoitteenani oli koettaa saavuttaa A-rajan tulos 10 000 metrin ratajuoksussa. Treenilliset lähtökohdat olivat hyvät: olin treenannut lyhyempiä ratakisoja ennakkoon ja saanut niistä itseluottamusta. Olin muistanut levätä ennakkoon riittävästi ja jalkani tuntuivat virkeiltä. Mutta sitten oli pienen pieni mutta, joka liittyi päivän sääoloihin. Yleisurheilukenttä oli paahtavan auringon tähtäimessä (+25 C), aurinko helotti täydeltä taivaalta ja lisäksi kentällä puhalsi pyörteiset tuulenpuuskat. Pikku haasteita, ajattelin.

Alkuverkkaa tehdessäni aloin tajuta, ettei kisasta tulisi suinkaan helppo. Jo pieni hölköttely auringon alla toi huteran fiiliksen. Helteisen kelin kuumuusefektiä hillitäkseni kävin kastelemassa hiukseni ja juoksupaitani ja join jatkuvalla syötöllä. Koitin myös etsiä kaikki varjoisimmat lämpäreet Järvenpään urheilupuistosta, joissa odottelin kisan starttia viilennyksen toivossa.

Kisan alku sujui hyvin. Lähdin rohkeasti tavoittelemaan 38.45 loppuaikaa ja olin sopivassa peesivauhdissa. Kaksi ensimmäistä kilometriä pysyin tavoitevauhdissa, kunnes tuntui siltä, että jalkani eivät enää vieneetkään, vaan mieleni joutui taistelemaan (jo 2km jälkeen). Radalla oli onneksi juomapiste, josta sai viilennystä ja juotavaa, mutta sekään ei jeesannut vauhtini ylläpitoon. Vauhtini putosi lönköttelyvauhdin puolelle ja teki vahvasti mieli keskeyttää. Olisin varmaan keskeyttänyt kisan siihen paikkaan, ellei valmentajani olisi seissyt radan laidalla kannustamassa.

Loppujuoksu olikin sitten lähinnä henkistä selviytymistä maaliin. Tiesin, että loppuaikani tulisi olemaan kehno, mutta enää en kehdannut keskeyttää. Jäin tavoitteestani monta minuuttia, enkä ole aikoihin juossut näin kehnosti. Loppuaikani oli 41.56.

Taitaa olla niin, että helle sopii itselleni erittäin huonosti juoksukelinä. Tämänpäiväinen juoksu toi nimittäin jonkinlaisen deja vu-olotilan. Vuosi sitten kesällä juoksin Hämeenlinnassa 10 km kisan 27 asteen helteessä ja loppuaikani painui 46 minuuttiin ja kerran olen joutunut keskeyttämään maratonin liiallisen helteen aiheuttaman nestehukan takia. Tämänpäiväisen perusteella en ole ihan varma, kannattaako tällaisilla keleillä edes juosta kilpaa. Joillekin se sopii, mutta itselleni ainakin erittäin huonosti. No onneksi kisoja ja uusia ennätyksen tavoittelumahdollisuuskia tulee varmasti lisää. Kilpajuokseminen helteellä opetti jälleen ainakin nöyryyttä ja hyviä varjopaikkastrategioita. :)

Aikuisurheilu - kilvoittelua vai kilpailemista?

Usein törmää hämmästyneisiin katseisiin, kun kertoo kilpaurheilevansa aikuisiällä. Monelle kilpaileminen loppuu viimeistään parikymppisenä, joten olen melko monet kerrat joutunut selittämään tavoitteellista juoksuintoani. Tänään, kun painelin "omaa juoksuani" kovatasoisessa ratakisassa mietin, onko aikuisurheilu enemmän kilvoittelua vai kilpailemista. Ja miksi aikuiset oikeastaan haluavat sitä tehdä.

Kilvoittelu-sana liittyy kilpailemiseen ja sivistyssanakirjan mukaan se tarkoittaa henkistä ponnistelua ja jonkin asian innokasta tai sinnikästä tavoittelua. Kilpaileminen sen sijaan on saman sanakirjan mukaan sitä, että koettaa olla paras jossakin toiminnassa, yrittää voittaa, tehdä jotakin kilpaa, kamppailla, otella ja mitellä voimiaan.

Monet aikuisikäiset urheilijat ovat harrastaneet jotain lajia intohimoisesti nuorempina, pitäneet mahdollisesti jossain välissä taukoa ja löytäneet lajin äärelle taas aikuisina. Kansallisen liikuntatutkimuksen (2010) mukaan aikuiset (19-65-vuotiaat) liikkuvat intensiivisemmin ja useammin kuin koskaan. Liikuntaharrastus on tietoinen elämänhallinnan väline. Tässä asetelmassa menestyvät ne liikuntapaikat ja -lajit, jotka pystytään sovittamaan parhaiten kiireiseen elämänrytmiin. Suomalaisten aikuisten suosituimpia liikuntalajeja ovat kävely, pyöräily ja kuntosaliharjoittelu. Lisäksi juoksu on tehnyt tutkimuksen mukaan selvästi uutta tulemista.

Jos mietin omaa kilpailuihin osallistumistani niin kuvaavinta tässä nykyisessä tulosvaiheessani on enemmän kilvoittelu kuin kilpaileminen. Juoksen ja kisaan niin usein, koska nautin siitä fiiliksestä, kun juoksu kulkee. Koko ajan voi oppia uutta ja koko ajan löytyy uutta parannettavaa (esim. tänään näin omaa juoksemistani videolta ja totesin, että juoksutekniikassa riittää vielä paljon hiomista). Tällä erää oma tuloskehitykseni on ollut nousujohteinen ja nautin siitä, että voin mitellä itseäni vastaan. En lähde kilpailuihin niinkään voittamaan palkintoja (ainakaan vielä), vaan lähden kilvoittelemaan itseäni vastaan ja rikkomaan ennätyksiäni. Ehkä tässä on myös monelle aikuisurheilua hämmästelevälle opittavaa: kilpaileminenkin voi olla hauskaa, eikä sen tarvitse olla niin totista. Haasteena on tietysti selittää sukujuhlissa, kuinka jokin laji johon käyttää niin paljon aikaa, ei ole tuonut vielä sitä olympiaedustuspaikkaa. Mutta epäilijöille täytyy vain todeta, että kokeilkaa itse ja tavoitelkaa omia unelmianne. So simpel it is. :)

Kesän venyttelyhaaste - T-stand

Silmiini osui vähän aikaa sitten tutkimus, jossa kerrottiin säännöllisen pohkeiden venyttelyn tekevän ihmeitä (eli suomeksi sanottuna notkistavan). Olen pitkään yrittänyt joogata kerran viikossa ylläpitääkseni edes jonkinlaista liikkuvuutta, kun kestävyysjuoksu tunnetusti kangistaa meitä juoksijoita. Joogailusta on tullut minulle viikottainen tapa, vaikka sen suurempaa muutosta liikkuvuudessani en olekaan havainnut. Joka joogakerta olen saanut hävetä sitä, että "alaspäin katsovassa koirassa" kantapääni ovat osoittaneet maton sijasta kattoa. Myös hierojalla käydessäni pohkeeni ovat usein olleet todella jumissa, joten päätin vihdoin tehdä asialle jotain.

Tutkimuksessa, jota selasin verkossa, kehuttiin pohjepenkillä saavutetun hyviä tuloksia ihan tavallisten testiliikkujien venyvyydessä. Vaikutuin tutkimuksesta niin, että tilasin kotiini pohjepenkin (T-stand), joka näyttää tältä:

Uskon, että pohkeiden venyvyys on hyödyksi juoksijalle, etenkin jos lähtötilanne on kankeahko. Päätin siis asettaa itselleni koko kesän ajaksi venyttelyhaasteen. Otan treeniohjelmaani pohjepenkin 5 päivänä viikossa (joskus täytyy huiliakin), eli joka arki-ilta tavoitteenani on tehdä pohjepenkillä venyttelyä 2-3 minuutin ajan. Tarkoitukseni on aloittaa pohjepenkin matalimmalta tasolta ja nostaa "vaikeustasoa" kahden viikon sykleissä. Tavoitteeni on myös jatkaa joogassa käymistä normaalisti kerran viikossa. Toivon mukaan kesän loppua kohti pohkeeni alkavat olla venyvämmät, jolloin joogan asanatkin sujuvat helpommin ja ehkä juoksuaskel rullaa vaivattomammin (elastisemmin). Katsotaan elokuun lopulla, miten käy. :)

Run like zombies are chasing you

Wienissä kaksi viikkoa sitten juoksemani maraton oli siitä erikoinen, että sain rikottua paitsi oman ennätykseni, niin samalla kisarajan maailman suurimmalle ja ainakin (terrori-iskua ennen) halutuimmalle maratonille: Bostonin Maratonille. Juoksin Wienissä aikaan 3.19.19, mikä oikeuttaa pääsyn sekä Bostoniin että Lontoon maratonille (New Yorkin Maratonin kisarajaan on vielä 10 minuuttia kurottavaa).

Pysähdyttävää kyllä, olimme treenikavereideni kanssa puhuneet juuri juoksun jälkeisellä illallisella seuraavasta tavoitteesta ja unelmasta juosta jenkeissä suurilla perinteisillä maratoneilla. Päätimme viinilasillisen äärellä koota porukan ja ilmoittautua Nykiin ja Bostoniin vuoden 2014 maratoneille. Wienin maratonilla (14.4.2013) saavuttamani kisarajat tuntuivat noin 9 tunnin ajan hienoilta, kunnes ensimmäisen kerran saimme uutisista tiedon Bostonin tapahtumista.

Wienin maratonilla mieleeni jäi erään kannustajan kyltti, jossa luki "Run like zombies are chasing you". Juoksun aikana muistan hymyilleeni tuolle kyltille, mutta muutama päivä juoksun jälkeen lause sai mielessäni aivan uuden merkityksen. Bostonin maratonin tapahtumat järkyttivät ennen kaikkea siksi, koska iskut tapahtuivat niin odottamattomassa paikassa. Mitään kauheampaa en keksi kuin sen, että joutuu rakkaan harrastuksensa parissa ja äärimmäisen suorituksen aikana pelkäämään yleisöstä lentäviä tuhoaseita. Toivottavasti jatkossakin juoksutapahtumissa voisi kilvoitella vain omaa mieltä ja mielikuvitusvastustajia vastaan, ilman mielipuolista pommi-iskua peläten.

Pelko on inhimillinen reaktio vastaavanlaisissa mieltä järkyttävissä tapahtumissa. Toisaalta ihmismieli haluaa unohtaa ikävät tapahtumat nopeasti. En tiedä, millainen vaikutus Bostonin tapahtumilla on massatapahtumien kävijämääriin tulevaisuudessa. Voi olla, että kävijämääriä halutaan rajoittaa ja varmasti turvallisuusmääräyksiä kiristää.  Ehkäpä jatkossa osallistuminen massatapahtumiin saa vierelleen paikallistapahtumien suosiota nostavan ilmiön. Tällä hetkellä ainakin tuntuu turvalliselta ajatukselta, että seuraavan maratonin tulen juoksemaan Suomen tutuissa järvimaisemissa.

Bostonin maratonin uhreja ja omaisia kunnioittaen.

Tossua Tonavan yli

Näin jälkikäteen on helppo hymyillä onnistuneen maratonjuoksun jälkeen. Vienna City Marathonilta (14.4.2013) tarttui mukaan paitsi uusi kelpo ennätys myös uuden taktiikan myötä saavutettu mieletön flow-tila.

Täytyy sanoa, että jännitin aivan hirveästi ennakkoon. Talvi oli ollut pitkä ja luminen, ja koskaan aiemmin en ollut joutunut valmistautumaan kokonaiseen näin "alkuvuodesta". Jotenkin kaikki liukastelulenkit ja ylenmääräiset kerrastojen pukemiset olivat jo pikku hiljaa alkaneet syödä juoksuintoani. Jopa hihto maistui mielekkäämmälle, kun lunta vain riitti aina vain. Kilometrimäärissä sain kasaan jopa 280 km hiihtoa, mikä on itselleni kelpo määrä. Kävin maaliskuun alussa jopa Puoli-Pirkassa kokeilemassa latukuntoani, mikä saattoi auttaa (näin jälkikäteen ajatellen) myös juoksuani. No, se siitä hiihdosta.

Wienin maraton pelotti hirveästi ennakkoon, koska halusin juosta sen hyvin ja edellisestä kokonaisesta tuntui olevan todella pitkä aika (5kk). Olin treenannut onnistuneesti, mitä nyt yksi 35 km viimeinen (se kaikista tärkein) henkinen lenkki jäi osaltani väliin, kun sain flunssan. Mutta muuten olin saanut juostua kilsoja. Silti epäilytti, olihan edellisen viikon kaksi lenkkiä mennyt nolosti kävelyksi, kun rintaa oli yllättäen alkanu pistää. Seriously?

Aamulla teippailin hermostuksissani jalkapohjani mutrulle ja jouduin aloittamaan kaiken alusta. Kännykkää ei löytynyt mistään, vaikka juuri äsken se oli ollut siinä edessäni, geelit olivat hukassa ja numerolappuni temppuili. Huvittavinta tässä oli se, että elämänsä ensimmäiselle maratonille valmistunut treenikaverini joutui rauhoittelemaan minua (6 maratonin juossutta) kuin pientä koiranpentua.

Kun päästiin metromatkan jälkeen starttiviivalle lähelle Wienin YK-rakennusta Tonavan rantaan, aloin rauhoittua. Mikäs tässä oli pelätä, kun aurinko paistoi ja järjestäjä soitti hyvää rokkia tunnelman nostattamiseksi. Ja tunnelma oli heti äärimmäisen hyvä. Juoksijat hymyilivät ja puhkuivat energiaa.

Ja sitten paukaistiin liikkeelle. Olin päättänyt juosta alun pari kilsaa maltillisemmin ja nostaa vauhtia vasta sen jälkeen, mikä oli varmasti viisasta. Kroppani alkoi herätä oikeastaan vasta siinä 2-5 km jälkeen. Energiavarastoni olivat täynnä edellisen illan pastapartyn ja pannari-illan jäljiltä. Nyt sai vain keskittyä juoksemaan. Ihanaa.

Täytyy tunnustaa, että juoksu sujui kuin tanssi, kuin Wienervalssi Tonavan varrella. Eikä tämä ole mikään ironinen vitsi. Olin oikeasti aivan flow-tilassa koko juoksun, sillä onnistuin pitämään sopivaa vauhtia ja nostamaan vauhtia toisella puolikkaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Maisemat olivat upeat, mutta ajantajuni oli kyllä huvittavan pielessä. Jälkikäteen väitin, että olin ohittanut hotellimme 38 km kohdalla, vaikka todellisuudessa se tapahtui puolivälin tienoilla. Niin tai näin, onnistuin kuitenkin hienosti tavoitteessani ja juoksin jälleen uuden maratonennätykseni. Nyt noin 6 minuuttia rivakammin, eli aikaan 3.19.19. Tällä tuloksella sijoituin naisten yleisessä sarjassa viidenneksi, mikä on aika uskomatonta noinkin isossa tapahtumassa. Haile Gebresselassie pinkoi puolimaratonin odotetusti voittoon (1.01).

Mikä mahtoi olla onnistuneen juoksuni salaisuus? Väitän kolmea asiaan: 1) Uusi taktiikka "toinen puolikas nopeammin" toimi omalla kohdallani erinomaisesti. 2) Lisäksi olin lukenut juuri ennen juoksua mielikuvaharjoittelusta kirjan "Zen ja juoksemisen taito", josta ammensin hyvää energiaa pidempien kilometrien aikana. 3) Olosuhteet juoksuun (keli, reitin tasaisuus, valmistautuminen ja tankkaus) olivat aivan täydelliset. Eli juoksu meni paremmin kuin hyvin. Super! Viele danke, Wien!

Alle minuutti matkaa Kalevan kisoihin

Harrastin vuoden verran keskipitkien matkojen juoksua lukioiässä. Silloiset päämatkani 800m ja 1500m olivat tulleet repertuaariini puolivahingossa, samalla kun vaihdoin yleisurheiluseuraa ja lajia korkeushypystä juoksuun. Juokseminen muodostui silloin kuitenkin hyvin äkkiä pakkopullaksi ja ilottomaksi harjoitteluksi, joka jäi muiden asioiden alettua kiinnostaa silloisille B-luokan tulosrajatasoille.

Nyt vuosien jälkeen olen löytänyt kestävyysjuoksun kipinän uudelleen. Lukioiässä väitin, etten koskaan juoksisi maratonia. Silloinen ajatukseni huvittaa minua nyt usean kokonaisen juostuani. Vuosi 2008 oli ratkaiseva vaihe elämässäni, kun uskaltauduin ensimmäiselle maratonilleni HCM:ssä. Nyt olen siis juossut yhteensä kuusi maratonia ja monipuolistanut lajivalikoimaa kokonaisesta, puolikkaaseen ja 10 km maantie- ja ratakisoihin. Myös lyhyemmät 3-6 km kisat ovat nykyisin minulle mieleen ja tuovat hyvää vaihtelua.

Viime kesänä (2012) asetin itselleni haasteen. Halusin päästä mukaan SM-maratonille. Tavoite täyttyi lopulta monivaiheisen ennätyksen tavoittelun jälkeen Jyväskylän puolimaratonilla, jossa tekemäni B-rajan tulos oikeutti minut osallistumaan Vantaan SM-maratonille. SM-maratonilla kävin aistimassa arvokisatunnelmaa ja juoksemassa nykyisen ennätykseni 3.25. Viime kesän ja talven mittaan rikoin B-rajat siis paitsi maratonilla, myös 10 000 metrin ratajuoksussa ja 5km maantiejuoksussa.  Ei siis ollenkaan hassumpi kesä.

Tänä kesänä tavoitteenani on saavuttaa elämäni ensimmäinen A-rajan tulos 10 000m ratajuoksussa. Tämän viikonlopun (16.3.) Aktia CUPissa kävin lupaavasti parantelemassa 10 kilometrin ennätystäni yli minuutilla. Loppuaikani oli 39.41, joten minun osallistumiseni kesän 2013 Kalevan kisoihin on enää 56 sekunnin päässä. Tähän on ihan realistiset mahdollisuudet, sillä maantiellä juostu kisa on aina ratajuoksua hitaampi ja kesällä tulee joitakin mahdollisuuksia kokeilla matkaa radalla. Täytyy myöntää, että olisi tosi hienoa päästä juoksemaan Kalevan kisoihin kilpailijan roolissa, kun viime kesänä (2012) tähyilin kestävyysjuoksuja katsomon puolelta Lahdessa. Olisi myös hienoa todeta, että olen nyt 28-vuotiaana paremmassa juoksukunnossa kuin lukioiässä kymmenen vuotta nuorempana. Uusia onnistumisen elämyksiä ja kesää kohti mentäessä: Todo es posible.

Kestävyystestillä sisäpiiritietoa omasta tasosta

Jokainen vähänkään enemmän juoksemiseen hurahtanut haluaa saada treenaamisesta mahdollisimman paljon irti, kehittyä ja verrata omia juoksutuloksiaan muihin. Treenikavereideni kanssa on ollut puhetta juoksutestin teosta jo jonkin aikaa. Itsenäni kiinnosti kokeilla valojänistestiä kokonaisvaltaisempaa testiä, joten päädyin lopulta juoksumatolla tehtävään kestävyystestiin.

Testi suoritettiin (28.1) erään urheilulääkäriaseman juoksumatolla maksimaalisena hapenottokyvyn testinä. Alkuun mittailtiin kaikki terveyteen vaikuttavat arvot, sitten minuun liimailtiin tarralapuilla useita sykelähettimiä rintakehään ja lopulta päästiin itse asiaan eli matolle. Juoksumatolla lähettimet kiinnitettiin nepparilla johtoihin ja minuun asennettiin hengitykseni juoksukaasuja mittavaa kasvonaamari. Olo oli yhtä luonnollinen kuin jossain tieteiselokuvassa. Jännitti ihan kamalasti ja mielessäni pyöri lähinnä vain kauhukuva You Tubesta näkemästäni videosta, jossa Minna Kauppi joutuu keskeyttämään vastaavanlaisen kuntotestin.

Ennen kuntotestiä oli ohjeistettu tekemään kevennettyä treeniä, lepäämään, pidättäytymään kahvista, virvokkeista muutamaa tuntia ennen testiä ja alkoholista 24 tuntia ennen testausta. Olin noudattanut ohjeita melko hyvin, tosin nukkumiseni oli jäänyt viikonlopun aikana vähäiseksi. Että pitikin valita testiajankohdaksi maanantaiaamu klo 8.30, manasin.

Testaaja tiedusteli alkuun juoksun lähtötasoni ja tavoitteitani. Testitasoiksi määriteltiin mm. 10km ennätykseni sekä 1000m kisatulokseni pohjalta. Testi alkoi 3 minutin juoksupätkällä maton ollessa 6.40 vauhtisena (0,5 kallistuksella), tämän jälkeen hoitaja otti sormestani verinäytteen (laktaattiarvon määrittämiseksi) ja tämän jälkeen vauhtia lisättiin edellisestä. Jalkani tuntuivat heti alussa (kevyessäkin vauhdissa) hieman raskailta. Mietin, olinko muistanut levätä tarpeeksi ennakkoon. Seuraava vauhti oli 6.00 min/km ja 3 minuutin juoksun jälkeen luovutin taas yhden tipan verta. Sama kuvio toistettiin joka kerta. Testiä jatkettiin vauhdeilla: 5.27, 5.00, 4.36, 4.16, 4.00, 3.45 ja lopulta 3.30, jossa jouduin lopulta vinkkaamaan halustani lopettaa testin. Ehdin juosta viimeistä osuutta vain 38 sekuntia, kunnes tuntui etteivät jalkani olisi jaksaneet enää yhtään enempää tämän päivän osalta.

Testin aikana oli aivan älytön jano, eikä mitään saanut tietenkään juoda testin aikana. Juoksumatolla juoksu naamarin kera teki oloni tosi tukalaksi ja kuumottavaksi etenkin loppua kohden, mutta taistelin silti varsin hyvin. Testi kesti osaltani 24,38 minuuttia, mikä kertoo siitä, etten aivan tuona päivänä päässyt maksimitasooni. Kynnysarvoja ja muuta dataa sai silti yllin kyllin testistä irti.

Olin erityisen tyytyväinen siihen, että ennen testiä mitattu leposykkeeni oli varsin matala: 45 ja hemoglobiinini erinomainen 143. Toisaalta olin varsin tyytyväinen testaajan antamaan palautteeseen, jossa hän kehui vahvaa peruskestävyyspohjaani ja antoi hyviä treenivinkkejä anaerobisen (vauhtikestävyyden) kynnysvauhtieni kehittämiseen. Kannatti tulla ehdottomasti. Sain hirveästi hyvää dataa kynnysarvojeni osalta. Laktaattiarvoni olivat myös erinomaisella tasolla. Nyt voin hyvillä mielin toteuttaa kunnianhimoista treeniohjelmaani ja kehittää jatkossa omia valmiuksiani entistä paremmin.

FLOW-juoksu kirpakassa talvisäässä

Lähdin Aktia CUPin kauden kolmanteen (19.1) juoksuun pikkuisen varautuneena. Mitä tästäkin taas tulisi. Pakkaslukemat olivat aamulla -26 asteessa ja vaikka pakkasen kuinka piti laskea juoksun starttiin mennessä, se ei kauheasti minua vakuuttanut. Onneksi treenikaverini oli päättänyt lähteä kisaan ja niinpä lähdin itsekin. Pukeutumiskysymys, vakuuttelin itseäni vielä bussimatkalla. Onneksi tuli lähdettyä, voi todeta näin jälkikäteen.

Sää Hakunilassa oli aurinkoinen ja kirpakka -13 astetta eli suorastaan hieno 10 kilometrin juoksua ajatellen. Olotilani oli rento ja hyväntuulinen ennen starttia. Tuli mitä tulisi. Lähdin rohkean vauhdikkaasti matkaan nastalenkkarit viuhuen. Alun kilometrit painelin alle 4.0 kilometrivauhtia ja sitten tasasin vauhtini 4.06 paikkeille. Virtaa tuntui riittävän, joten annoin mennä ja nautiskelin vauhdikkaasta menosta. Lisäbuustia toi se, kun näin Stubbin kannustamassa juoksijoita auton kyydistä kääntöpaikan ja alamäen jälkeen. Hyvä tästä tulisi. Tajusin jossain välissä, että jos jaksaisin pitää yllä vauhtiani, saavuttaisin uuden ennätykseni kympillä.

Viimeiset kaksi kilometriä on pahimmat kympilä, niin nytkin. Teki mieli lopettaa juoksu ja hypätä huoltoauton kyytiin, mutta pakko oli vain tsempata. Vähän enää maaliin, ajattelin tutuissa peltomaisemissa. Maalin lähestyessä en ollut uskoa silmiäni, kun kellotaulu näytti 40.44 loppuaikaa kohdallani. Uusi ennätys rikkoontui kevyesti ja erityisen tästä tekee se, että edellinen enkkani on viime kesältä ratakympiltä (41.35).

Kuntoni on siis jälleen mennyt eteenpäin ja jos vain kaikki menee hyvin, niin kesällä voisi olla saumaa saada ajasta hiottua vielä tarvittavat 2 minuuttia pois. Olen siis supertyytyväinen, että lähdin kisaamaan pakkaslukemista välittämättä ja rennolla asenteella. Jei! Tätä on juoksijan FLOW. :)

Vähemmän on enemmän!

Rakastan juoksemista yli kaiken. Kaikkihan sen jo tietää. Teen treenit aina superinnolla, suunnittelen lomatkin juoksun ehdoilla ja juoksen aina kun vain voin. Mutta jotain tapahtui, aivan viime viikkoina. Motivaationi hiipui jonnekin olemattomiin. Säikähdin. Yöuneni olivat tiessään ja treenaaminen oli yhtäkkiä pakko pullaa.

Kaikki alkoi siitä, kun sain päähäni juosta 3000 kilometriä täyteen vuoden 2012 aikana. Taistelin kilsat kasaan joulukuussa kipurajaa kaihtamatta. Viikkokilsat olivat yli 80 kilometriä ilman kevyiden ja kovien viikkojen vaihteluita, ilman säännöllistä lepopäivää. Yhtäkkiä juoksu ei ollutkaan vapauttavaa, vaan jotain ihan muuta. Juoksin vain, koska olin päättänyt juosta. Ilo oli siitä kaukana. Kroppani alkoi jo väsyä ja vaipua tietynlaiseen horrokseen.

En rauhoittanut juoksukuvioitani tästä, vaan suunnittelin jo seuraavaa treeniohjelmaa ennen kuin edellinenkään oli kunnolla ohitse. Laadin itselleni kunnianhimoisen 14 viikon treeniohjelman tammikuun alusta huhtikuun puoliväliin, Wienin maratonin kiilto silmissäni. Yhtäkkiä olin kaikkea muuta kuin innoissani. Juoksumotivaationi oli kadonnut, se kaikkein tärkein innostuksen lähteeni. Aloin kyseenalaistaa omaa tekemistäni ja miettiä, onko treeniohjelmassani mitään järkeä.

Onneksi satuin kysymään kommentteja ohjemastani treenikavereiltani. He ilmaisivat varovasti, että ohjelmani taitaa olla liian vaativa. Levon ja treenin määrä oli siinä vääristynyt. VK-lenkkejä oli erityisen paljon ja vielä peräkkäin ilman keveämpiä treenejä. Pitkien (30 km) lenkkien perässä saattoi olla VK-harjoitus, vaikka kaiken järjen mukaan siinä pitäisi olla lepoa. Eli ei himpun vertaa järkeä. Hävetti ja hirvitti, että olin lähellä syöstä itseni aivan loppuun vääristyneellä treeniohjelmalla rakkaan harrastukseni parissa.

Nyt olen onneksi alkanut rukata ohjelmaani järkevämmäksi. Olen päättänyt tehdä juoksusta taas ihanaa, toteuttaa "vähemmän on enemmän" -periaatetta ja kuunnella omaa kehoani. Loppujen lopuksi juokseminen ei saisi olla niin vakavaa, vaan osa muuta elämää, ei elämää suurempi asia. Kaikista aikaisemmista uuden vuoden lupauksistani poiketen, aion tänä vuonna nauttia enemmän ja ottaa juoksemisen henkisesti kevyemmin. Tavoitteita ja haaveita saa silti olla, muttei mielellään pakotteita.

3000 juoksukilsan raja rikkoutui!

Eilen tein vuoden viimeisen juoksutreenin ja sain vuodelle 2012 kasaan yhteensä 3000 juoksukilometriä. Ei kilometriäkään enempää tai vähempää. Se on aikamoinen määrä, kun ajattelee että vuoden aikana olisin juossut Helsingistä Madridiin maita pitkin tai kolme kertaa Suomen päästä päähän. Myönnettäköön, että lopussa tuli aikamoinen loppukiri kilometrien tavoittelussa, kun "heräsin" vähän myöhässä, joten vuoden viimeiset neljä viikkoa juoksin aikalailla kipurajalla ilman kevennyksiä. Runsasluminen talvikin asetti omia haasteita ja välillä olisi ehkä treenin puolesta ollut järkevämpää vaihtaa lenkkarit suksiin, mutta juoksukilsat tulivat kuitenkin lopulta täyteen. Se on kai vähän niin, että kun jotain päättää, niin sen myös haluaa kunnolla tehdä.

Täytyy tosiaan olla tyytyväinen, että on pysynyt terveenä koko vuoden eikä jalkojen kanssa ole ollut ongelmia. Uskon, että kroppani on vahvistunut vuoden aikana ja kestää juoksemista aiempaa paremmin. Vertailun vuoksi, vuonna 2011 juoksin määrällisesti 1236 kilometriä, joten hyppäys on melko suuri vuoteen 2012 verrattuna.

Uusi vuosi 2013 tuo tullessaan uudet kujeet ja tavoitteet. Nyt olen suunnitellut treeniohjelmaa huhtikuun puoliväliin Wienin maratonille saakka. Odotan innolla tulevia juoksukilometrejä, hyvää fiilistä ja juoksuporukan tuomaa lisämotivaatiota. Vuonna 2013 tavoitteenani on saada rikottua A-raja 10 000m juoksussa ja juosta entistä paremmin maratonilla ja puolikkaalla. Saas nähdä, miten käy!