Aina ei voi olla karkkipäivä

Osallistuin ensimmäiseen Länsiväyläjuoksuuni sunnuntaina (22.4.2012) varsin aurinkoisessa (+ 15 C) ja lämpimässä juoksusäässä. Odotukseni olivat turhankin korkealla siihen nähden, kuinka olin ollut kipeänä samalla viikolla muutaman päivän. Oletin, että flunssan takia lepäämäni päivät olisivat jotenkin kummasti lisänneet juoksukuntoani, vaikka tarkemmin ajateltuna ne eivät voineet kuin laskea sitä. Olosuhteet juoksuun olivat erinomaiset, mutta oma kuntoni ei. Lähdin tavoittelemaan itsevarmasti 4.30 kilometrivauhtia tai vähän alle sen, jos hyvin kävisi. Ensimmäiset 3 kilometriä pysyin tavoitteessani, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Juoksu tuntui raskaalta aina 10 kilometriin saakka. Maastokin oli tietenkin vaihtelevaa, mutta mäkisyys ei useinkaan ole ollut esteenä etenemiselleni, vaan päinvastoin nautin ylämäistä. Tuona sunnuntaina mäet tuntuivat kuitenkin julmilta ja vetivät jalkani lyijyn raskaiksi. Pahimmillaan kilometrivauhtini putosi 5.03:n. Juoksu tuntui väliin niin pahalta, että teki mieli keskeyttää juoksu, mutta taistelin eteenpäin. Sain lopussa kiritettyä vauhtiani ja keskivauhdikseni muodostui 4.40. Saavuin maaliin 17,4 kilometrin juoksulta 1.21 aikaan ja olin naisten sarjassa 27.

Juoksu ei mennyt aivan niin kuin suunnittelin, mutta harjoitusta tämäkin. Opettavaista tämän lenkin suhteen oli päivän kunnon huomioon ottaminen. Jos on ollut sairaana, ei voi olettaa juoksukunnon säilyneen sairastamista edeltäneellä tasolla. Juoksukunto on aaltoliikkeessä ja juoksuvauhti on asetettava realistiseksi vastaamaan päivän olotilaa. Toivotaan, että flunssan tuoma väsymys häipyy ennen HCR:ää (5.5.2012), jolloin pääsisin testaamaan harjoituksenomaisesti maratonvauhtia puolikkaalle. Tsemppiä kaikille HCR:n ilmoittautuneille!

Juoksun imussa

Se joka kuvitteli ensimmäisen maratonini Helsingissä 2008 jäävän ainoaksi maratonkokeilukseni, oli pahasti väärässä. Tästä alkoi vähittäinen juoksuharrastuksen imu, joka vei tämän naisen mennessään. Voin vain syyttää ja kiittää tästä asiasta urheilullista kaveriporukkaani, jonka kanssa on tullut käytyä lähes joka maanantai juoksemassa noin 10 kilometrin yhteislenkki. Vähitellen juokseminen alkoi muuttua entistä tavoitteellisemmaksi ja sovimme porukassa yhteisen maratonmatkan järjestämisestä. Vuonna 2009 syksyllä matkasimme 6 henkisen porukan voimin Ateenaan, jossa klassinen maratonreitti ja upeat maisemat veivät mennessään.

Ateenan maratonin aikana keskustelin juoksun aikana erään suomalaisjuoksijamiehen kanssa. Hän oli kokenut konkari ja antoi minulle hyviä vinkkejä harrastukseni jatkon kannalta. Hän sanoi, että minussa on potentiaalia ja voisin helposti jaksaa juosta maratonin alle 4 tunnin ja myöhemmin 3.30 aikaan, jos vain jaksaisin juoksukilometrien kerryttämistä. Kiitin ystävällisistä kommenteista ja sain hurjasti motivaatiota juoksemiseen. Ateenassa paransin omaa aikaani ja kellotin 4.09. Seuraavana vuonna Tukholmassa (2010) kellotin jo ajan alle 4 tunnin, kun pääsin maaliin 3.51 aikaan. Tällöin asuin Tukholmassa työni vuoksi ja ikävöin yhtäkkiä maanantaista juoksuporukkani yhteislenkkiä. Päätin liittyä juoksuporukkaan myös Tukholmassa. Päädyin Stockholm Maraton Träningsklubbenin harjoituksiin ja sain kiskottua itsestäni entistä paremman maratonajan vuonna 2011, jolloin syntyi nykyinen ennätykseni 3.42.

Tänään kuulun Helsingin Jyryyn ja olen onnellinen Jyryn maratonkoulun käynyt juoksija. Aion jatkaa juoksemista tavoitteellisesti yhä eteenpäin. Se hyvä puoli juoksemisessa on, että voi pärjätä vielä "vanhemmallakin" iällä. Juoksija ei ole 30 kymppisenä vielä mikään ikäloppu. Se on lohdullista. Tulokset voivat parantua vielä pitkään. Sen ovat todistaneet idolini Leena Puotinniemi sekä Haile Gebrselassie.

Ensimmäinen askel = päätös

Se tapahtui yhdellä maanantaisella lenkillä kaveriporukkani kanssa, kun päätin kokeilla maratonjuoksua edes yhden kerran elämässäni aivan niin kuin veljeni oli tehnyt. Ilmoittauduin Helsinki City Maratonille vuoden 2008 alussa ja aloin treenata pitkiä lenkkejä. Treenasin lähinnä pitkät lenkit yksinäni ja koin lohtuna ajoittain, kun eräs ystäväni suostui pyöräilemään vierelläni joitakin kesälenkkejä. Aiempi kokemukseni kestävyysjuoksusta oli lähinnä verenmaku suussa yleisurheilukisoissa puurtaminen tai yksi puolimaraton, jolle olin osallistunut vuoden 2004 keväällä.

Kun jotain päätän tehdä, sen myös teen. Ensimmäinen maraton tuntui jännittävältä ja myös suoraan sanottuna aika hirveältä. Asetin tavoitteeksi 4.30 ajan rikkomisen ja siihen myös pääsin, kun kellotin 4.21 olympiastadionilla. Juoksu tuntui puolikkaaseen asti varsin hyvältä, mutta siinä 25 kilometrin kohdalla alkoi jalkoja painaa. Tuttavani olivat neuvoneet sen kuuluvan asiaan. Näin jälkeen päin ajateltuna sen voisi sanoa kuuluvan ensimmäiselle maratonille, mutta sen jälkeen usein jalat tottuvat tähän rutistukseen. Kroppa ikään kuin muistaa.

Maratonin jälkeiset kokemukset, kuten ikävät hiertymät kainaloissa muistuttivat minua juoksusta vielä viikon maratonin jälkeeninkin ja jalat halusivat levätä, vaikka seuraavana päivänä minun piti hoitaa muuttolaatikoideni roudausta. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkäpä juuri näistä syistä olin todella ylpeä saavutuksestani, niin kuin perheeni ja ystäväni, jolle tästä mainitsin. Niin, ja jostain syystä HCM 2008 ei jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi maratonikseni. Taisi olla heti päivä maratonin juoksemisen jälkeen (endorfiinien yhä virratessa kehossani), kun päätin että yritän ensi vuonna uudestaan.