Sykkeiden mittaaminen ei jostain syystä ole ollut minun juttuni, vaikka olen suhtaunut treenaamiseen varsin kunnianhimoisesti jo parin vuoden ajan. Olen väittänyt, etten pidä sykevöistä, koska ne hiertävät. Olen lisäksi väittänyt, että tunnen oman kehoni niin hyvin, että osaan kyllä valita juuri oikean vauhdin kulloisenkin treenin suhteen ilman sykevyötäkin. En tajunnut lainkaan, miksi kaikkea pitäisi mitata. Eikö muka jo riitä että tietää gps-mittarista kilometrivauhdin ja lenkin kilometrimäärän. Periaatteenani oli jo pitkään kuunnella mielummin kehoni tuntemuksia kuin seurata niitä mittarista, kunnes Vantaan puolimaratonin (14.9.2013) kohellusjuoksun jälkeen päätin antaa sykevyölleni uuden mahdollsuuden. Ja täytyy todeta, että nyt olen ollut koukussa sykkeiden mittailuun jo useamman viikon. :)
Yllätyin aluksi siitä, kuinka paljon kehoa voi huijata fiilispohjalta. Todennäköisesti olin jo pitkään juossut monia treenejä (tietämättäni) liian lujaa tai vaihtoehtoisesti liian hiljaa, kun olin luottanut pelkkiin fiiliksiini. Tavallaan on silkkaa hulluutta olla seuraamatta sykkeitä etenkin, jos/kun tietää omat sykerajat eli maksimisykkeen, anaerobisen kynnysvauhdin ja aerobisen kynnysvauhdin sykerajat.
Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt tiedän ainakin paremmin, miten saan treeneistäni kaiken tarvittavan irti ja kuinka välillä on hyvä palautella oikeasti matalalla sykkeellä. Kohti uusia elämyksiä ja sykkeitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti