Wienissä kaksi viikkoa sitten juoksemani maraton oli siitä erikoinen, että sain rikottua paitsi oman ennätykseni, niin samalla kisarajan maailman suurimmalle ja ainakin (terrori-iskua ennen) halutuimmalle maratonille: Bostonin Maratonille. Juoksin Wienissä aikaan 3.19.19, mikä oikeuttaa pääsyn sekä Bostoniin että Lontoon maratonille (New Yorkin Maratonin kisarajaan on vielä 10 minuuttia kurottavaa).
Pysähdyttävää kyllä, olimme treenikavereideni kanssa puhuneet juuri juoksun jälkeisellä illallisella seuraavasta tavoitteesta ja unelmasta juosta jenkeissä suurilla perinteisillä maratoneilla. Päätimme viinilasillisen äärellä koota porukan ja ilmoittautua Nykiin ja Bostoniin vuoden 2014 maratoneille. Wienin maratonilla (14.4.2013) saavuttamani kisarajat
tuntuivat noin 9 tunnin ajan hienoilta, kunnes ensimmäisen kerran saimme uutisista tiedon
Bostonin tapahtumista.
Wienin maratonilla mieleeni jäi erään kannustajan kyltti, jossa luki "Run like zombies are chasing you". Juoksun aikana muistan hymyilleeni tuolle kyltille, mutta muutama päivä juoksun jälkeen lause sai mielessäni aivan uuden merkityksen. Bostonin maratonin tapahtumat järkyttivät ennen kaikkea siksi, koska iskut tapahtuivat niin odottamattomassa paikassa. Mitään kauheampaa en keksi kuin sen, että joutuu rakkaan harrastuksensa parissa ja äärimmäisen suorituksen aikana pelkäämään yleisöstä lentäviä tuhoaseita. Toivottavasti jatkossakin juoksutapahtumissa voisi kilvoitella vain omaa mieltä ja mielikuvitusvastustajia vastaan, ilman mielipuolista pommi-iskua peläten.
Pelko on inhimillinen reaktio vastaavanlaisissa mieltä järkyttävissä tapahtumissa. Toisaalta ihmismieli haluaa unohtaa ikävät tapahtumat nopeasti. En tiedä, millainen vaikutus Bostonin tapahtumilla on massatapahtumien kävijämääriin tulevaisuudessa. Voi olla, että kävijämääriä halutaan rajoittaa ja varmasti turvallisuusmääräyksiä kiristää. Ehkäpä jatkossa osallistuminen massatapahtumiin saa vierelleen paikallistapahtumien suosiota nostavan ilmiön. Tällä hetkellä ainakin tuntuu turvalliselta ajatukselta, että seuraavan maratonin tulen juoksemaan Suomen tutuissa järvimaisemissa.
Bostonin maratonin uhreja ja omaisia kunnioittaen.
Aktiivijuoksijan blogi
lauantai 27. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Tossua Tonavan yli
Näin jälkikäteen on helppo hymyillä onnistuneen maratonjuoksun jälkeen. Vienna City Marathonilta (14.4.2013) tarttui mukaan paitsi uusi kelpo ennätys myös uuden taktiikan myötä saavutettu mieletön flow-tila.
Täytyy sanoa, että jännitin aivan hirveästi ennakkoon. Talvi oli ollut pitkä ja luminen, ja koskaan aiemmin en ollut joutunut valmistautumaan kokonaiseen näin "alkuvuodesta". Jotenkin kaikki liukastelulenkit ja ylenmääräiset kerrastojen pukemiset olivat jo pikku hiljaa alkaneet syödä juoksuintoani. Jopa hihto maistui mielekkäämmälle, kun lunta vain riitti aina vain. Kilometrimäärissä sain kasaan jopa 280 km hiihtoa, mikä on itselleni kelpo määrä. Kävin maaliskuun alussa jopa Puoli-Pirkassa kokeilemassa latukuntoani, mikä saattoi auttaa (näin jälkikäteen ajatellen) myös juoksuani. No, se siitä hiihdosta.
Wienin maraton pelotti hirveästi ennakkoon, koska halusin juosta sen hyvin ja edellisestä kokonaisesta tuntui olevan todella pitkä aika (5kk). Olin treenannut onnistuneesti, mitä nyt yksi 35 km viimeinen (se kaikista tärkein) henkinen lenkki jäi osaltani väliin, kun sain flunssan. Mutta muuten olin saanut juostua kilsoja. Silti epäilytti, olihan edellisen viikon kaksi lenkkiä mennyt nolosti kävelyksi, kun rintaa oli yllättäen alkanu pistää. Seriously?
Aamulla teippailin hermostuksissani jalkapohjani mutrulle ja jouduin aloittamaan kaiken alusta. Kännykkää ei löytynyt mistään, vaikka juuri äsken se oli ollut siinä edessäni, geelit olivat hukassa ja numerolappuni temppuili. Huvittavinta tässä oli se, että elämänsä ensimmäiselle maratonille valmistunut treenikaverini joutui rauhoittelemaan minua (6 maratonin juossutta) kuin pientä koiranpentua.
Kun päästiin metromatkan jälkeen starttiviivalle lähelle Wienin YK-rakennusta Tonavan rantaan, aloin rauhoittua. Mikäs tässä oli pelätä, kun aurinko paistoi ja järjestäjä soitti hyvää rokkia tunnelman nostattamiseksi. Ja tunnelma oli heti äärimmäisen hyvä. Juoksijat hymyilivät ja puhkuivat energiaa.
Ja sitten paukaistiin liikkeelle. Olin päättänyt juosta alun pari kilsaa maltillisemmin ja nostaa vauhtia vasta sen jälkeen, mikä oli varmasti viisasta. Kroppani alkoi herätä oikeastaan vasta siinä 2-5 km jälkeen. Energiavarastoni olivat täynnä edellisen illan pastapartyn ja pannari-illan jäljiltä. Nyt sai vain keskittyä juoksemaan. Ihanaa.
Täytyy tunnustaa, että juoksu sujui kuin tanssi, kuin Wienervalssi Tonavan varrella. Eikä tämä ole mikään ironinen vitsi. Olin oikeasti aivan flow-tilassa koko juoksun, sillä onnistuin pitämään sopivaa vauhtia ja nostamaan vauhtia toisella puolikkaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Maisemat olivat upeat, mutta ajantajuni oli kyllä huvittavan pielessä. Jälkikäteen väitin, että olin ohittanut hotellimme 38 km kohdalla, vaikka todellisuudessa se tapahtui puolivälin tienoilla. Niin tai näin, onnistuin kuitenkin hienosti tavoitteessani ja juoksin jälleen uuden maratonennätykseni. Nyt noin 6 minuuttia rivakammin, eli aikaan 3.19.19. Tällä tuloksella sijoituin naisten yleisessä sarjassa viidenneksi, mikä on aika uskomatonta noinkin isossa tapahtumassa. Haile Gebresselassie pinkoi puolimaratonin odotetusti voittoon (1.01).
Mikä mahtoi olla onnistuneen juoksuni salaisuus? Väitän kolmea asiaan: 1) Uusi taktiikka "toinen puolikas nopeammin" toimi omalla kohdallani erinomaisesti. 2) Lisäksi olin lukenut juuri ennen juoksua mielikuvaharjoittelusta kirjan "Zen ja juoksemisen taito", josta ammensin hyvää energiaa pidempien kilometrien aikana. 3) Olosuhteet juoksuun (keli, reitin tasaisuus, valmistautuminen ja tankkaus) olivat aivan täydelliset. Eli juoksu meni paremmin kuin hyvin. Super! Viele danke, Wien!
Täytyy sanoa, että jännitin aivan hirveästi ennakkoon. Talvi oli ollut pitkä ja luminen, ja koskaan aiemmin en ollut joutunut valmistautumaan kokonaiseen näin "alkuvuodesta". Jotenkin kaikki liukastelulenkit ja ylenmääräiset kerrastojen pukemiset olivat jo pikku hiljaa alkaneet syödä juoksuintoani. Jopa hihto maistui mielekkäämmälle, kun lunta vain riitti aina vain. Kilometrimäärissä sain kasaan jopa 280 km hiihtoa, mikä on itselleni kelpo määrä. Kävin maaliskuun alussa jopa Puoli-Pirkassa kokeilemassa latukuntoani, mikä saattoi auttaa (näin jälkikäteen ajatellen) myös juoksuani. No, se siitä hiihdosta.
Wienin maraton pelotti hirveästi ennakkoon, koska halusin juosta sen hyvin ja edellisestä kokonaisesta tuntui olevan todella pitkä aika (5kk). Olin treenannut onnistuneesti, mitä nyt yksi 35 km viimeinen (se kaikista tärkein) henkinen lenkki jäi osaltani väliin, kun sain flunssan. Mutta muuten olin saanut juostua kilsoja. Silti epäilytti, olihan edellisen viikon kaksi lenkkiä mennyt nolosti kävelyksi, kun rintaa oli yllättäen alkanu pistää. Seriously?
Aamulla teippailin hermostuksissani jalkapohjani mutrulle ja jouduin aloittamaan kaiken alusta. Kännykkää ei löytynyt mistään, vaikka juuri äsken se oli ollut siinä edessäni, geelit olivat hukassa ja numerolappuni temppuili. Huvittavinta tässä oli se, että elämänsä ensimmäiselle maratonille valmistunut treenikaverini joutui rauhoittelemaan minua (6 maratonin juossutta) kuin pientä koiranpentua.
Kun päästiin metromatkan jälkeen starttiviivalle lähelle Wienin YK-rakennusta Tonavan rantaan, aloin rauhoittua. Mikäs tässä oli pelätä, kun aurinko paistoi ja järjestäjä soitti hyvää rokkia tunnelman nostattamiseksi. Ja tunnelma oli heti äärimmäisen hyvä. Juoksijat hymyilivät ja puhkuivat energiaa.
Ja sitten paukaistiin liikkeelle. Olin päättänyt juosta alun pari kilsaa maltillisemmin ja nostaa vauhtia vasta sen jälkeen, mikä oli varmasti viisasta. Kroppani alkoi herätä oikeastaan vasta siinä 2-5 km jälkeen. Energiavarastoni olivat täynnä edellisen illan pastapartyn ja pannari-illan jäljiltä. Nyt sai vain keskittyä juoksemaan. Ihanaa.
Täytyy tunnustaa, että juoksu sujui kuin tanssi, kuin Wienervalssi Tonavan varrella. Eikä tämä ole mikään ironinen vitsi. Olin oikeasti aivan flow-tilassa koko juoksun, sillä onnistuin pitämään sopivaa vauhtia ja nostamaan vauhtia toisella puolikkaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Maisemat olivat upeat, mutta ajantajuni oli kyllä huvittavan pielessä. Jälkikäteen väitin, että olin ohittanut hotellimme 38 km kohdalla, vaikka todellisuudessa se tapahtui puolivälin tienoilla. Niin tai näin, onnistuin kuitenkin hienosti tavoitteessani ja juoksin jälleen uuden maratonennätykseni. Nyt noin 6 minuuttia rivakammin, eli aikaan 3.19.19. Tällä tuloksella sijoituin naisten yleisessä sarjassa viidenneksi, mikä on aika uskomatonta noinkin isossa tapahtumassa. Haile Gebresselassie pinkoi puolimaratonin odotetusti voittoon (1.01).
Mikä mahtoi olla onnistuneen juoksuni salaisuus? Väitän kolmea asiaan: 1) Uusi taktiikka "toinen puolikas nopeammin" toimi omalla kohdallani erinomaisesti. 2) Lisäksi olin lukenut juuri ennen juoksua mielikuvaharjoittelusta kirjan "Zen ja juoksemisen taito", josta ammensin hyvää energiaa pidempien kilometrien aikana. 3) Olosuhteet juoksuun (keli, reitin tasaisuus, valmistautuminen ja tankkaus) olivat aivan täydelliset. Eli juoksu meni paremmin kuin hyvin. Super! Viele danke, Wien!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)