Se tapahtui yhdellä maanantaisella lenkillä kaveriporukkani kanssa, kun päätin kokeilla maratonjuoksua edes yhden kerran elämässäni aivan niin kuin veljeni oli tehnyt. Ilmoittauduin Helsinki City Maratonille vuoden 2008 alussa ja aloin treenata pitkiä lenkkejä. Treenasin lähinnä pitkät lenkit yksinäni ja koin lohtuna ajoittain, kun eräs ystäväni suostui pyöräilemään vierelläni joitakin kesälenkkejä. Aiempi kokemukseni kestävyysjuoksusta oli lähinnä verenmaku suussa yleisurheilukisoissa puurtaminen tai yksi puolimaraton, jolle olin osallistunut vuoden 2004 keväällä.
Kun jotain päätän tehdä, sen myös teen. Ensimmäinen maraton tuntui jännittävältä ja myös suoraan sanottuna aika hirveältä. Asetin tavoitteeksi 4.30 ajan rikkomisen ja siihen myös pääsin, kun kellotin 4.21 olympiastadionilla. Juoksu tuntui puolikkaaseen asti varsin hyvältä, mutta siinä 25 kilometrin kohdalla alkoi jalkoja painaa. Tuttavani olivat neuvoneet sen kuuluvan asiaan. Näin jälkeen päin ajateltuna sen voisi sanoa kuuluvan ensimmäiselle maratonille, mutta sen jälkeen usein jalat tottuvat tähän rutistukseen. Kroppa ikään kuin muistaa.
Maratonin jälkeiset kokemukset, kuten ikävät hiertymät kainaloissa muistuttivat minua juoksusta vielä viikon maratonin jälkeeninkin ja jalat halusivat levätä, vaikka seuraavana päivänä minun piti hoitaa muuttolaatikoideni roudausta. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkäpä juuri näistä syistä olin todella ylpeä saavutuksestani, niin kuin perheeni ja ystäväni, jolle tästä mainitsin. Niin, ja jostain syystä HCM 2008 ei jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi maratonikseni. Taisi olla heti päivä maratonin juoksemisen jälkeen (endorfiinien yhä virratessa kehossani), kun päätin että yritän ensi vuonna uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti