Kaikki alkoi siitä, kun sain päähäni juosta 3000 kilometriä täyteen vuoden 2012 aikana. Taistelin kilsat kasaan joulukuussa kipurajaa kaihtamatta. Viikkokilsat olivat yli 80 kilometriä ilman kevyiden ja kovien viikkojen vaihteluita, ilman säännöllistä lepopäivää. Yhtäkkiä juoksu ei ollutkaan vapauttavaa, vaan jotain ihan muuta. Juoksin vain, koska olin päättänyt juosta. Ilo oli siitä kaukana. Kroppani alkoi jo väsyä ja vaipua tietynlaiseen horrokseen.
En rauhoittanut juoksukuvioitani tästä, vaan suunnittelin jo seuraavaa treeniohjelmaa ennen kuin edellinenkään oli kunnolla ohitse. Laadin itselleni kunnianhimoisen 14 viikon treeniohjelman tammikuun alusta huhtikuun puoliväliin, Wienin maratonin kiilto silmissäni. Yhtäkkiä olin kaikkea muuta kuin innoissani. Juoksumotivaationi oli kadonnut, se kaikkein tärkein innostuksen lähteeni. Aloin kyseenalaistaa omaa tekemistäni ja miettiä, onko treeniohjelmassani mitään järkeä.
Onneksi satuin kysymään kommentteja ohjemastani treenikavereiltani. He ilmaisivat varovasti, että ohjelmani taitaa olla liian vaativa. Levon ja treenin määrä oli siinä vääristynyt. VK-lenkkejä oli erityisen paljon ja vielä peräkkäin ilman keveämpiä treenejä. Pitkien (30 km) lenkkien perässä saattoi olla VK-harjoitus, vaikka kaiken järjen mukaan siinä pitäisi olla lepoa. Eli ei himpun vertaa järkeä. Hävetti ja hirvitti, että olin lähellä syöstä itseni aivan loppuun vääristyneellä treeniohjelmalla rakkaan harrastukseni parissa.
Nyt olen onneksi alkanut rukata ohjelmaani järkevämmäksi. Olen päättänyt tehdä juoksusta taas ihanaa, toteuttaa "vähemmän on enemmän" -periaatetta ja kuunnella omaa kehoani. Loppujen lopuksi juokseminen ei saisi olla niin vakavaa, vaan osa muuta elämää, ei elämää suurempi asia. Kaikista aikaisemmista uuden vuoden lupauksistani poiketen, aion tänä vuonna nauttia enemmän ja ottaa juoksemisen henkisesti kevyemmin. Tavoitteita ja haaveita saa silti olla, muttei mielellään pakotteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti